Suomen tilastojen historia
Suomessa tehtiin vuonna 1950 kattava, suoraan tiedonkeruuseen perustuva väestölaskenta. Siinä kansalaiset täyttivät itse lomakkeen, tilastoviraston työntekijät auttoivat tarvittaessa. Sen jälkeen vajaassa 50 vuodessa Suomesta kehittyi väestölaskentojen edelläkävijä, ja vuonna 1990 siirryttiin rekisteripohjaiseen väestölaskentaan toisena maana maailmassa.
Myös muiden tilastojen tuotannossa siirryttiin laajasti rekisterien ja hallinnollisten aineistojen käyttöön. Esimerkiksi vuonna 1987 käynnistettiin rekisteripohjainen työssäkäyntitilasto. Kaikki tiedot on kiinnitetty asuinpaikan koordinaatteihin, mikä tekee tilastojen tuottamisen eri aluejaoilla mahdollisiksi.
Nykyisin valtaosa Suomen virallisista tilastoista tuotetaan erilaisista hallinnollisista rekistereistä ja muista aineistoista. Suoria tiedonkeruita yrityksille, kansalaisille ja muille tiedonantajille käytetään vain silloin, kun tiedot eivät muuten ole saatavilla. Tällaisista suoria tiedonkeruita hyödyntäviä tilastoja ovat mm. työolotutkimus, aikuiskoulutustutkimus, kuluttajabarometri, ajankäyttö- ja kulutustutkimukset sekä monet yritystilastot (ks. tiedonkeruumenetelmät).
Väestölaskentoja tehtiin suurimmissa kaupungeissa kymmenvuosittain vuosina 1870–1930 ennen varsinaista ensimmäistä koko maan kattavaa väestölaskentaa vuonna 1950. Tiedot perustuivat lomakelaskentaan, ja esimerkiksi vuoden 1950 väestölaskentaa varten tilastovirastoon palkattiin 11 500 väestölaskijaa. Väestölaskentojen varhaisvaiheita on kuvattu mm. luvussa 2.4 Väestötilasto ja maatalouslaskenta kehittyvät.
Vuoden 1960 väestölaskenta oli ensimmäinen kokonaan tietokoneella toteutettu sovellus Suomen tilastotuotannossa. Laskennan tiedot siirrettiin Suomessa reikäkorttien kautta magneettinauhoille (yhteensä 25 km nauhaa), jotka lähetettiin Tukholmaan ns. suuria taulukointeja varten. Varsinaiset tilastotaulut ajettiin Helsingissä IBM:n tietokoneella.
Väestölaskentatilastojen keskeistä sisältöä ovat väestötiedot sukupuolen, iän, syntymävuoden, kielen, kansalaisuuden, syntymäpaikan, uskontokunnan, siviilisäädyn, koulutuksen (sivistysmäärä), ammatin ja elinkeinon mukaan. Vuoden 1950 laskennassa on tietoja myös kotitalouksista (ruokakunnat) ja perheistä sekä väestön ammattiasemasta.
Nykyisistä väestötilastoista poiketen vanhoissa kaupunkilaskennoissa on tietoja myös luku- ja kirjoitustaidosta, kaupungissa tilapäisesti olevasta väestöstä, sokeista, kuuromykistä, vammaisista (ruumiinviat) ja mielisairaista (heikkomielisiä ja mielipuolia). Kaupunkilaskentojen tiedot julkaistiin kaupunginosittain ja kortteleittain, katso esim. Väenlasku Helsingin, Turun, Tampereen, Wiipurin, Oulun ja Porin kaupungeissa 1 p. Joulukuuta 1890.
Kuvio. Suomen väkiluvun kehitys vuosina 1865–2019
Väkiluvun kehitykseen ovat vaikuttaneet vuosien saatossa etenkin nälkävuodet, sisällissota, toinen maailmansota ja Ruotsiin muutto. Vuonna 1865 Suomen väkiluku oli 1,8 miljoonaa. Vuonna 2019 väkiluku oli kasvanut 5,5 miljoonaan.
Lähde: Väestörakenne, 11rb -- Väkiluku ja väestömäärän muutos sukupuolen mukaan, 1750– (Statfin)
Asuntolaskennassa on tietoja asunnon huoneluvusta, käyttötarkoituksesta, asumisväljyydestä (asukkaita huonetta kohti), lämmityksestä, kerroksesta, varusteista (mukavuudet) ja vuosivuokrasta. Nykyisistä tilastoista poiketen tietoja on saatavissa myös laitosväestöstä (sairaalat, vankilat, laivat ym.). Erikseen mainitaan myös maanpinnan alapuolella olevat asunnot ja ahtaasti asuvat henkilöt, katso esim. Asuntolasku Viipurissa joulukuun 7 p. 1910. Rakennuksista on tietoja kiinteistöjen omistajista (haltija) sekä lämmityksen, rakennusaineen ja kerrosten mukaan.
Kuvio. Asuntojen lukumäärän kehitys 1900–2019
Vaikka asuntokanta on kasvanut pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna melko tasaisesti, erityisen vilkkaan rakentamisen kausia ovat olleet 1920-luku, 1930-luvun loppu, 1960-luvun alku sekä 1970- ja 1980-luvut. Vuonna 2019 Suomessa oli yhteensä 3 075 628 asuntoa.
Lähde: Asunnot ja asuinolot
Vuoden 1970 väestölaskennassa Tilastokeskuksella oli vihdoin oma tietokone. Laskennan kyselylomakkeille esipainettiin asukkaiden nimet ja henkilötunnukset käyttäen uuden juuri perustetun väestön keskusrekisterin keräämiä henkikirjoitustietoja. Laskennassa yhdistettiin myös tulotiedot vasta perustetusta verotusrekisteristä kaikille maassa asuville. Tämän jälkeen ruvettiin viemään henkilötunnukset kaikkiin henkilötilastoihin, mikä on luonut nykyaikaisten henkilötilastojärjestelmien perustan.
Rekisteriaineiston osuutta väestölaskennoissa kasvatettiin 1970- ja 1980-luvuilla. Vuodesta 1990 lähtien väestölaskenta on voitu tehdä kokonaan rekisteripohjaisena. Myös muissa tilastoissa siirryttiin yhä laajemmin rekisterien ja hallinnollisten aineistojen käyttöön. Esimerkiksi vuonna 1987 käynnistettiin rekisteripohjainen työssäkäyntitilasto. Kaikki tiedot on kiinnitetty asuinpaikan koordinaatteihin, mikä tekee tilastojen tuottamisen eri aluejaoilla mahdolliseksi.
Vuoden 1980 väestö- ja asuntolaskennan yhteydessä Suomeen perustettiin rakennus- ja huoneistorekisteri. Laskenta oli Suomen laajin tiedonkeruuprosessi, jossa kansalaisille lähetettiin 10 miljoonaa lomaketta ja esitettiin 100 miljoonaa kysymystä. Kustannuksen olivat vuoden 2014 rahassa yli 50 miljoonaa euroa. Rakennus- ja huoneistorekisterin perusteella laaditaan muun muassa asunto- ja asumisolotilastot.
Rekisteripohjaisen väestölaskennan taulukot tuotettiin kansainvälisen standardin mukaisina, mutta tilaston tekemiseen tarvittiin vain murto-osa perinteisen väestölaskennan voimavaroista. Lisäksi tiedot saadaan nykyään myös vuosittain toisin kuin suorien tiedonkeruiden maissa, jossa laskennat toteutetaan 5–10 vuoden välein.
Vuosittaisten rekisteriperusteisten väestölaskentojen kustannukset ovat nykyisin noin 20 senttiä suomalaista kohden. Tämä on Euroopan ylivoimaisesti halvin väestölaskenta. YK:n budjettiohje väestölaskennoille on 15–20 US$/henkilö.
Väestölaskentojen aineistot ja aikasarjat – esimerkiksi väestölaskentojen pitkittäistiedosto – mahdollistivat monipuoliset jatkotutkimukset muun muassa hedelmällisyydestä, muuttoliikkeestä, kuolevuudesta, ammattiliikkuvuudesta ja perheistä.
Tutustu
Kansalaisten elinolot nousivat tilastollisen tarkastelun keskiöön samaa aikaan, kun yhteiskunnassa kehitettiin määrätietoisesti sosiaalipolitiikkaa 1950- ja 1960-luvuilla. Otantatekniikan kehitys mahdollisti luotettavien tilastojen tuottamisen entistä kustannustehokkaammin.
Lisäksi tilastointiin ja tietotuotantoon oltiin valmiita panostamaan aiempaa enemmän voimavaroja. Tämä perustui osittain 1800-luvun tieto-optimismia muistuttavaan ajatukseen, että epäkohtia voidaan korjata, kun niistä saadaan luotettavaa tietoa.
Lisääntyvä työttömyys nousi 1950-luvulla yhdeksi keskeisistä seurannan kohteista. Jatkuva työllisyystilasto käynnistyi vuonna 1959 kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriössä. Tilastossa noudatettiin Kansainvälisen työjärjestön ILO:n suosittelemia käsitteitä. Tilasto pohjautui henkikirjoista poimittuun otokseen.
Myöhemmin työllisyystilastosta muotoutui kuukausittainen työvoimatutkimus. Tiedot kerättiin ensin postikyselynä ja 1980-luvun alkupuolelta lähtien pääosin puhelinhaastatteluilla. 1980- ja 1990-luvuilla työvoimatutkimukseen kohdistui ankaraa – osin perusteetontakin – kritiikkiä. Sen seurauksena mm. parannettiin tilastojen kansainvälistä vertailukelpoisuutta. Lisäksi Tilastokeskus ja työministeriö (nyk. työ- ja elinkeinoministeriö) alkoivat julkaista työttömyystilastojaan samanaikaisesti ja yhteisellä tiedotteella, jolloin käyttäjillä on mahdollisuus perehtyä lukuihin ja niiden erilaisiin laadintaperusteisiin.
Kotitalouksien kulutusta alettiin selvittää 1950-luvulla, ja vuosina 1966–1995 tehtiin seitsemän mittavaa kotitaloustiedustelua. 1970-luvulla perustettu Tilastokeskuksen haastatteluorganisaatio mahdollisti myös haastatteluilla täydennetyn vuosittaisen tulonjakotilaston tuottamisen perinteisen verotustietoihin pohjautuneen tulotilaston rinnalle.
Kuva. Tilastohaastattelija työssään
Tilastokeskus kerää käynti- ja puhelinhaastatteluilla tilastoja varten sellaisia tietoja, joita ei saada hallinnollisista aineistoista, rekistereistä ja muista lähteistä.
Lähde: Erkki Oksanen
1970-luvulla käynnistyi laaja-alainen elinolojen kartoitus, jonka avulla haluttiin kuvata sosiaalisten ongelmien kokonaisuus ja kasautuminen tilastollisesti. Tästä erillisestä elinolotutkimuksesta kuitenkin luovuttiin kolmen tutkimuskerran jälkeen.
Tulonjako- ja elinolotilastojen pohjaksi vakiintui 2000-luvulla EU:n Survey on Income and Living Conditions SILC. Tulonjakotutkimuksen rinnalle luotiin 1990-luvulla kaikki asuntokunnat kattava tulonjaon kokonaistilasto, joka pohjautui hallinnollisiin rekistereihin. Se tarjosi myös edellytykset kotitalouksien velkaantumisen tilastointiin vuodesta 2008 lähtien.
Verotusaineistot olivat mahdollistaneet myös varallisuuden tilastoinnin. Varallisuusveron loputtua vuonna 2008 suomalaisten varallisuuden tilastointi kuitenkin vaikeutui. Vuonna 2009 ja 2013 Euroopan keskuspankki EKP koordinoi varallisuustutkimuksen laadinnan euroalueella, jolloin varallisuustiedot tuotettiin hyödyntämällä eri rekisteriaineistoja ja 2013 myös suoraa tiedonkeruuta EU-SILC:n yhteydessä.
Tilastointi laajeni jatkuvasti uusiin kysymyksiin. Ajankäyttötutkimukset palvelivat kansantalouden tilinpitoa mm. kotityön määrän arvioinnissa. Kulttuuri- ja vapaa-aikatutkimukset kartoittivat 1970-luvulta lähtien noin kymmenen vuoden välein suomalaisten harrastuksia ja vapaa-ajan aktiviteetteja, työolotutkimukset taas vuodesta 1977 lähtien noin joka kuudes vuosi palkansaajien työoloja.
Poliisin keräämiä rikostilastoja täydennettiin ns. uhritutkimuksilla, joiden avulla saatiin kuva rikollisuudesta, jota ei ilmoiteta poliisille. Muita harvemmin toistuvia tutkimuksia tehtiin työoloista, vapaa-ajan käytöstä ja aikuiskoulutuksesta, joiden rahoitukseen kerättiin varoja myös Tilastokeskuksen budjetin ulkopuolelta.
Joukkoviestintätilasto oli jo käynnistynyt ennen EU-kautta 1900-luvun lopulla. 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä laadittiin puolestaan kulttuurin taloudellista merkitystä kuvaava kansantalouden tilipitoon kytkeytyvä kulttuurin satelliittitilinpito.
Kuva. Eduskuntavaalit 2015, vaalikarttapalvelu
Vaalitilastojen hittituotteeksi kehitettiin 1990-luvulla välittömästi vaalien jälkeen julkaistut kartta- ja tilastoaineistot. Palvelun ripeys herätti tuolloin kansainvälistä huomiota ja hämmästelyä.