Suomessa ja Ruotsissa on maailman vanhin säännöllisesti vuosittain laadittu väestötilasto. Väestötilastojen säännöllinen kerääminen ja laadinta alkoi Ruotsissa jo vuonna 1749. Suomi oli tuolloin osa Ruotsia. Tällöin alettiin kerätä tietoja muun muassa väkiluvusta, syntyneistä, kuolleista ja avioliiton solmineista. Väestötilastojen säännöllinen julkaiseminen alkoi kuitenkin vasta 1870-luvulla.
Kuva. Signe Brander 1911. Vaasankatu 2 pihan puolelta | Helsingin kaupunginmuseo | Finna.fi
Suomen nykyinen väestökirjanpito, jonka pohjana väestötilastot ovat, perustuu kahden erilaisista tarpeista syntyneen aineiston yhteensovittamiseen – henkikirjoitukseen ja kirkonkirjoihin. Näistä vanhempi on henkikirjoitus, jonka alkujuuret ulottuvat aina 1500-luvun alkupuolelle saakka.
Henkikirjoituksen tarpeen saneli viranomaisten tiedontarve veronkantoa varten, ja ensimmäiset luettelot väestöstä laadittiin 1500-luvun alkupuolella Kustaa Vaasan käskystä. Luetteloiden pito liittyi Kustaa Vaasan toimeenpanemaan hallinnon uudistukseen, jonka tarkoitus oli selvittää valtakunnasta kerättävien verojen määrä.
Lisäksi vuodelta 1540 on määräys, että maakirjoihin luetteloitiin talonpojat ja heidän maksettavakseen pannut verot. Maakirjat ja muut satunnaisesti verotusta varten kerätyt tiedot ovatkin ainoa tietolähde 1500-luvun väestöstä.
1600-luvulla alettiin pitää luetteloita myös asekuntoisista miehistä. Näistä väenottoluetteloista valittiin sitten joka kymmenes armeijaan. Eli otantatekniikan alkeet osattiin jo 1600-luvulla.
Varsinaisen pohjan väestötilastoille loivat seurakunnissa laaditut väestöluettelot. 1600-luvun alkupuolella alettiin Keski-Euroopan mallin mukaan useissa seurakunnissa pitää luetteloja kastetuista, vihityistä ja haudatuista. Näin tapahtui muun muassa Västeråsin hiippakunnassa vuodesta 1622 alkaen.
Nykyisen Suomen puolella Turun piispa Isak Rothovius määräsi vuonna 1628 jokaista kirkkoherraa pitämään "pöydällään kirkonkirja, jonka mukaan voitaisiin toimia". Kirkonkirjaan merkittiin vihityt, kastetut ja haudatut. Varsinaisena väestörekisterinä oleva seurakunnan pääkirja kehittyi kuitenkin niin sanotusta rippikirjasta, jonne seurakuntien papit merkitsivät seurakuntalaisten kristinopin tuntemuksen ja lukutaidon.
Vuoden 1686 kirkkolaissa velvoitettiin kaikissa seurakunnissa pitämään luetteloa "majasta majaan ja talosta taloon". Tämä laki loi osaltaan pohjan Suomen nykyiselle jatkuvalle väestötietojärjestelmälle.
Väestötilastojen kehittämisen kannalta kirkkolaki oli merkityksellinen, koska siinä määriteltiin hyvin monipuolisesti väestöä kuvaavia tietoja. Syntyneiden, kuolleiden ja avioliiton solmineiden rekisteröinnin lisäksi papisto velvoitettiin merkitsemään luetteloihin tietoja muuttoliikkeestä. Näin kirkonkirjat muodostavat arvokkaan tietolähteen, ei pelkästään väestötutkijoille, vaan myös sukututkimusta tekeville.
Kirkollisten luetteloiden katsottiin aluksi palvelevan pelkästään seurakuntia, mutta jo 1700-luvun alkupuolella havaittiin, että niiden merkitys väestöllisten ilmiöiden kuvaamisen perusaineistona on aivan keskeinen. Varsinkin Linköpingin piispa Erik Benzeliuksen vuoden 1734 valtiopäiville laatimat syntyvyys- ja kuolevuustilastot herättivät laajaa mielenkiintoa.
Ankarien sotavuosien jälkeen korostettiin erityisesti työvoiman saannin tärkeyttä. Pohjan sodan (1700–1721) menetykset olivat raskaat ja myös pikkuviha (1741–1743) toi mukanaan hävitystä. Lisäksi siirtolaisuuden Ruotsista uskottiin olevan niin voimakasta, että se muodostaisi uhkan valtakunnan tulevaisuudelle. Monilla tahoilla virisikin kiinnostus väestön määrän laskemiseksi.
Prikaatinkenraali Jakob Albrecht von Lantingshausen oli tutustunut Ranskan armeijassa palvellessaan Englannissa ja Hollannissa laadittuihin väestöllisiin tutkimuksiin. 1740-luvulla hän laatikin muistion valtiopäiville, jossa hän ehdotti hankittavaksi tietoja "valtakunnan voimasta asukkaittensa luvun, kasvun ja poistumisen ynnä muun suhteen".
Erityisen aktiivisen roolin väestömäärän laskemisen puolesta otti Ruotsin Tiedeakatemia. Akatemian sihteeri Pehr Elvius oli tutkinut Uppsalan kirkonkirjoja ja laatinut selvityksen syntyneistä lapsista 50 vuoden ajalta. Vuonna 1746 tiedeakatemia jätti valtiopäiville Pehr Elviuksen laatiman laskelman väestön määrästä.
Valtiopäivien salainen valiokunta kannatti väestötilastojen laadinnan aloittamista. Valiokunnan ehdotuksesta laadittiin lomakkeet, joilla tiedot kerättäisiin papistolta. Lisäksi päätettiin ehdottaa erityisen taulustolaitoksen (Tabellverket) perustamista. Kuninkaallinen kirje väestötilastojen laadinnan aloittamisesta annettiin helmikuun 3. päivänä vuonna 1748, ja ensimmäiset koko maata koskevat väestötiedot kerättiin vuodelta 1749.
Kuva. Ensimmäisenä Suomea koskevana virallisena tilastona pidetään vuoden 1749 väestötilastoa. Pääpiirteet Suomen väestötilastosta vuosilta 1750−1890 (Tilastokeskus-Finna)
Tiedot väestöstä kerättiin kolmella lomakkeella, jotka sisälsivät useita pienempiä taulukoita. Kahdella lomakkeella kerättiin tietoa väestönmuutoksista ja yhdellä väkiluku- ja väestönrakenteesta. Seurakuntien papit – kaupungeissa maistraatit – lähettivät täyttämänsä lomakkeet tuomiorovasteille, jotka laativat rovastikuntien yhteenvedot. Rovastikuntien yhteenvedoista laadittiin aluksi läänien yhteenvedot ja myöhemmin myös hiippakuntien yhteenvedot. Tukholmassa toimiva kansliakollegio (myöhemmin taulustotoimikunta) laati koko maata koskevat yhteenvedot.
Aluksi sekä väestönmuutos- että väkilukulomakkeet täytettiin vuosittain. Papit joutuivat ilmoittamaan seurakuntansa väestön ikäryhmittäin, mikä tuntui papeista kohtuuttoman työläältä. Vuoden 1751 jälkeen väkilukulomakkeet täytettiin joka kolmas vuosi vuoteen 1775 saakka, jonka jälkeen joka viides vuosi vuoteen 1880 saakka ja joka kymmenes vuosi vuoteen 1940 saakka.
Väkilukutaulukkojen keräämistä kutsutaan kymmenvuotisinvestoinneiksi. Nämä olivat nykyisen väestölaskennan edeltäjiä. Väestönmuutoslomakkeet sen sijaan täytettiin joka vuosi aina vuodesta 1749 lähtien.
Ensimmäisten väestötilastojen sisältö täyttää vielä nykyäänkin vaativan väestötutkijan tiedontarpeen. Väkilukutiedot kerättiin sukupuolen, iän, siviilisäädyn ja ammatin (aluksi sääty) mukaan. Jo alusta lähtien ikäluokituksena käytettiin viisivuotisikäluokkia ja 0-vuotiaat erotettiin omaksi ryhmäkseen.
Väestönmuutostiedot kerättiin luokiteltuna sukupuolen ja tapahtumakuukauden mukaan. Tiedot kerättiin syntyneistä, kuolleista ja vihityistä. Tosin vuoteen 1773 saakka tiedot kerättiin kastetuista ja haudatuista, kuten taulukoissa siihen saakka luki.
Aluksi haudattujen lukumäärä koostui tilastossa pelkästään kirkkomaahan haudatuista ja tiedot kerättiin viisivuotisikäluokittain. Tilastossa erotettiin alle vuoden vanhana kuolleet omaksi ryhmäkseen. Tämä osaltaan helpotti imeväiskuolevuuden tarkastelua. Lisäksi tiedot kuolleista saatiin siviilisäädyn ja kuolemansyyn mukaan. Tautinimikkeistö, joka vastasi tuon ajan lääketieteellistä tietämystä, tuotti tosin monille lomakkeita täyttäville papeille ongelmia.
Solmituista avioliitoista ja kuoleman kautta purkautuneista avioliitoista tiedot kerättiin kuukausittain.
Väestötilastoinnin alkuvuosikymmeninä (1750–1770) ei väestönmuutoksia käsitteleviin lomakkeisiin tullut suuria muutoksia. Vuonna 1773 kuitenkin syntyneitä koskevaan tilastointiin tuli huomattava parannus, kun synnyttäneiden tietoja alettiin kerätä äidin iän mukaan viisivuotisikäryhmittäin. Kun tilastolomakkeilla oli aikaisemmin kysytty kastettujen lukumääriä, kysymys muutettiin koskemaan syntyneiden lukumääriä.
Lisäksi kuolemansyyluokitukseen lisättiin tauteja, ja vuonna 1777 papistolle jaettiin kuvaukset tautien tuntomerkeistä. Tämä paransi osaltaan pappien kykyä luokitella taudit oikein.
Vaikka tilaston sisällössä havaittiin puutteita, uudistusten läpivieminen vei aikansa. Vuoden 1773 jälkeen tilastolomakkeiden sisältöä muutettiin seuraavan kerran vuonna 1802. Solmituista avioliitoista alettiin kysyä myös edellistä siviilisäätyä: naimaton vai leski.
Suurimmat muutokset tulevina vuosina kokivatkin kuolemansyyluokitus ja säätytaulut. Lisäksi kaupungeille ja maaseudulle laadittiin erilaiset tilastolomakkeet lähinnä elinkeinotietojen saamisen turvaamiseksi.
Vuonna 1865 Suomeen perustettiin väliaikainen tilastotoimisto, joka myöhemmin vakinaistettiin ja muuttui Tilastolliseksi päätoimistoksi (nykyisin Tilastokeskus). Uuden viraston ensimmäiseksi johtajaksi, tirehtööriksi nimitettiin professori Gabriel Rein.
Kuva. Tilastotoimiston väkeä, vasemmalla ensimmäinen naisaktuaari Tekla Hultin.
Tilastoviraston perustamisesta seurasi myös säännöllinen tilastojen julkaisutoiminta. Väestötilastoja alettiin julkaista vuosittain Suomen virallisen tilaston (SVT) sarjassa VI, jonka ensimmäinen julkaisu ilmestyi vuonna 1870. Tämän jälkeen väestötilastoa julkaistiin säännöllisesti siten, että väestönmuutoksia koskevat tiedot julkaistiin jokaiselta vuodelta erikseen.
Tutustu SVT-julkaisuun:
Väestötilastot kerättiin edelleen lomakkeilla, joissa oli valmiina tilastotaulukot. Tämä rajoitti saatujen tietojen käyttöä, koska tarkasteltavista ilmiöistä ei pystytty tekemään muunlaisia taulukoita kuin lomakkeella oli ennalta määritelty. Tilastoviranomaiset eivät myöskään pystyneet tarkistamaan saatujen tietojen luotettavuutta. Ratkaisuna väestötilastoinnissa oleville puutteille nähtiin siirtyminen kokonaan henkilöpohjalla annettaviin tietoihin. Useissa Euroopan maissa oli tehty välittömiä henkilölomakkeeseen perustuvia väestölaskentoja ja niistä saadut kokemukset innostivat suomalaisia tilastoviranomaisia.
Yksilötasoisen tiedonkeruun kuitenkin todettiin entisestään lisäävän papiston työtaakkaa, ja laaditut ehdotukset raukesivatkin lähinnä papiston vastustukseen. Sen sijaan Ruotsissa oli siirrytty henkilöpohjalla kerättävien tietojen käyttöön vuonna 1858 suuren tilastouudistuksen myötä. Tähän uudistustyöhön suomalaiset usein perustivat ehdotuksensa, eivätkä aina voineet ymmärtää kirkon kielteistä kantaa uudistusta kohtaan.